Elias Lönnrot

1802–1884

Suomen kielen uudistaja, Kalevala-eepoksen luoja, lääkäri, arvostettu akateemikko, suomalaisen identiteetin rakentaja, työnarkomaani, romantikko. Kaikkea tätä oli Elias Lönnrot, joka pienenä poikana lähti Valkjärven torpalta, joksi Paikkarin torppa aikaisemmin kutsuttiin, maailmalle.

Työntäyteisten vuosien, monien seikkailujen, vastoinkäymisten ja onnistumisten jälkeen hän palasi synnyinseuduilleen ja osti itselleen lähellä olevan Lammin talon.

Lue lisää Elias Lönnrotista

Risto Piekan esitelmä Kalevalanpäivänä 28.2.2025
Sammatin Elias

Synnyin Sammatissa Piekan talon nuorimmaisena. Pääsin isoveljeni mukana ennen kansakouluni alkamista v.1955 lainastoon. Ihmettelin siellä patsasta ja seinällä olevaa isoa kuvaa. Isoveljeni kertoi, että Elias on niissä. Seuraava muistikuvani on koulusta. Oheinen hihamerkki oli ”must”.

Lapsuus ja nuoruus

Sammatissa oli 1800-luvun alussa runsaat 600 asukasta ja perhekuntia satakunta. Elintasolla mitattuna näistä 1 oli varakas, 5 hyvin toimeentulevaa, 84 köyhää ja 7 eli käytännössä kerjuulla. Kuvaa hyvin suomalaisten elintasoa vauraalla läntisellä Uudellamaalla.

Eliaksen lapsuus ja nuoruusaika ei ollut auvoista. Perhe oli köyhä, torppa pieni, isä tuurijuoppo. Elämä oli kituuttamista. Nuoruusvuosista on tehty legenda; mutta sitä se on totta tosiaan.

Mitkä sitten olivat elämän elkeet lapsuudenkodista? Ensimmäiseksi nostan kotiseuturakkauden ja toiseksi perheestä huolehtimisen. Lukeminen oli kaiketi pakotie ankeudesta, mutta se säilyi läpi elämän oppimisena ja opettamisena. Neljäs oli rakkaus luontoon, jonka yhtenä tuotteena myöhemmin on Flora Fennica. Viides oli ristiriitojen välttäminen, mikä taas näkyi ujoutena. Kuudes oli käden taitojen arvostus Eliaksen oppiessa räätälin ammatin isänsä toimesta. Seitsemäntenä voisi mainita sisun, mikä ilmeni yli kymmenpeninkulmaisella patikkamatkalla kodista katedraalikouluun Turkuun.

Helsingin yliopiston professorina

Eliaksen mieli halaji Sammattiin. Hän vuokrasi Sammatin Leikkilän kylän Mikkolasta talon, jossa vietti kesiään lähes koko 1850-luvun. Tältä ajalta kerrotaan lukuisia kaskuja Eliaksen ja opiskelijoiden välisistä sattumuksista.
Elias etsi pysyvämpää omistusta Sammatista, mieluummin varsin läheltä syntymäkotiaan. Niinpä hän osti Nikun talon vuonna 1859, joka oli runsaan kilometrin etäisyydellä torpasta. Torppakin oli saanut uuden nimen. Kirjassaan Finland framstäldt i förteckningar 1845 oli Z. Topelius ristinyt sen Eliaksen luvalla Paikkarin torpaksi. Alkuperäinen nimi oli Kyrönaho tai Kydönpelto. Nimestä tuli legenda.

Sammatissa – Nikun talo

Elias muutti Nikun taloon 1862 ja omisti sen vuoteen 1876 asti, jolloin myi sen Uno Cygnaeukselle. Nikun taloon Elias rakennutti toisen kerroksen sekä muutoinkin laittoi tilan mallikkaaseen kuntoon. Talvikaudet Elias asui Helsingissä tytärten koulukäynnin takia.
Elias piti Nikun tilaa liian rauhattomana lukuisten vieraiden takia. Sen vuoksi hän osti muutaman kilometrin päästä erämaasta Lammin erämaatalon 1869. Sinne hän muutti 1876.

Keskeiset työt Sammatissa

Elias antoi suosiolla talojen hoidon ensinnä vaimolleen Marialle ja sen jälkeen taloudenhoitajalleen Vilhelmiinalle, Miinalle. Eliaksen koko taloudenhoidosta taas huolehti valtiokonttorin tirehtööri C.G. Borg. Elias keskittyi itselleen asettamiensa tavoitteiden toteuttamiseen keskeisimpänä suomen kieli.

Eliaksella oli omat työtilansa niin Nikun kuin Lammin taloissa. Niissä syntyivät suurtyöt kuten:
Suomalais-ruotsalainen sanakirja - lopputuotoksena 239.000 sanaa.

Suomenkielinen virsikirja - lopputuloksena Eliaksen virsikirja, jossa oli yli 200 omaa virttä. Sama koski myös virallista virsikirjaa.

Suomen kansan loitsurunot.

Kesken jäi mm Kantelettaren laajennus.

Mahtavat työt syntyivät Eliaksen ollessa eläkkeellä Sammatissa.
Elias oli ahkera puurtaja. Hänen normaali työpäivänsä alkoi jo neljän/viiden maissa aamulla ja jatkui iltakahdeksaan. Vain ruokailut ja kahvitauot keskeyttivät työnteon; välillä myös kanteleen soitto ja hartaudet. Sunnuntait Elias pyrki pyhittämään levolle aina siinä onnistumatta. Luonnollisesti vierailut ja matkat keskeyttivät uurastukset. Työskentelyä helpottamaan Elias kehitti itselleen kaulaan ripustettavan kirjoitusalustan. Alusta toimi kaikissa asennoissa, seisten, kumarassa, istuen tai maaten.

Keksijänä

Elias oli näppärä ja osaava käsistään.Niiden tuloksia hän lahjoitti myös ystävilleen.
Kantele oli Eliakselle tärkein. Hänen tekemistään kanteleista yksi on Paikkarin torpassa. Hän myös kehitti ns kromaattisen kanteleen. Kanteleita n teki kaikkiaan parikymmentä. Lisäksi hän teki puusta tarpeellisia huonekaluja keittiöön. Käden taidoista esimerkkinä pidetään hänen tekemänsä useat koivupuiset sukset. Myös monet pienet kotityökalut Elias teki. Tarvittaessa hän toimi seppänäkin, kuten Lammin taloon tarvittaessa hirsikehikon kulmarautoja. Ne hän takoi Leikkilän kylän Mikkolan talon pajassa.
Piipunpoltosta Elias ei luopunut. Hän kehitti seiniin kiinnitetyn narun, johon renkaalla oli piippu kiinnitetty sopivalle korkeudelle. Näin molemmat kädet vapautuivat työntekemiseen. Molemmat Eliaksen nautinnot toimivat yhtaikaa.
Eliaksen vesisukseilun keksimisestä kerrotaan monta tarinaa. Hauskin on se, että Elias teki mahdollisimman leveistä koivusukset ja pyysi pari naapuria soutamaan vetoköysillä Eliasta. Lähtö onnistui, mutta vauhti oli riittämätön ja Elias pelastautui hyvän uimataitons ansioista.

Työt Sammatin hyväksi

Kirkko
Sammatti menetti kappelioikeutensa 1859. Siihen liittyi päätös, että vain joka kolmantena sunnuntaina pidetään Sammatin kirkossa jumalanpalvelus. Päätös suututti sammattilaiset ja pyysivät Eliakselta apua. Hän sai aikaan senaatin päätöksen 1862, että välisunnuntaina sammattilaiset saivat pitää jumalanpalveluksen poisluettuna alttaritoimet. Saarnan siis sai pitää ja Elias piti niitä noin sata. Eliaksen toimesta kappelioikeudet palautettiin 1871, mutta vasta kymmenen vuoden päästä onnistuttiin saamaan kappalainen.

Eliaksen apu kirkolle ei jäänyt saarnamiehen tehtävään. Sammatin kirkon suurremontti tehtiin 1870-luvun lopussa. Elias huolehti noin puolesta aiheutuneista kustannuksista.

Sammatin kirkosta puuttui alttaritaulu. Elias lahjoitti sen 1879 kuolleen tyttärensä Teklan muistoksi. Alttaritaulu on Eliaksen Turun yliopistoaikaisen opettajan pojan Adolf von Beckerin tekemä ja se paljastettiin 1883. Merkillistä on, että alttaritaulua ei löydy Adolfin cd;stä.

Koulu ja kirjasto
Elias arvosti luku- ja kirjoitustaitoa yli kaiken. Hän oli huolissaan lukuinnostuksen vähäisyydestä. Hän päättikin perustaa Sammattiin lainakirjaston 1863 ja lahjoitti sille runsaat 200 nidettä. Kirjasto oli nimenomaisesti lainakirjasto, minkäänlaista maksua lainaamisesta ei saanut ottaa. Se siirtyi vuonna 1868 Sammatin kansakoulun ihkauuteen taloon.

Elias toteutti ajatuksena kansakoulusta, vaikka kitsaat sammattilaiset sitä vastustivat aluksi varsin jyrkästikin. Se perustettiin ja aloitti toimintansa 1868. Se on Suomen kuudenneksi vanhin. Koulun laajennuksestakin kerrotaan Eliaksen maksaneen puolet. Elias myös piti jatkuvasti yhteyttä kouluun ja antoi sille karttoja, kirjoja ja muita koulutarvikkeita. Elinaikanaan hän oli koulun vakiovieras; haluttuakin halutumpi.

Lääkärintointa Elias ei juurikaan harjoittanut. Pyynnöstä hän hoiti, mutta hoidosta tai lääkkeistä hän ei maksua ottanut. Miksi?? Todennäköisesti siksi, että lääketiede kehittyi nopeammin kuin hän ehti saada uutta kansainvälistä lääketieteellistä kirjallisuutta.

Jälkisäädöksissään Elias määräsi, että sammattilaisia köyhiä tulee tukea kansakoulun käymisessä. Virkamieskäsittelyssä tavoite toteutui – onneksi – siten, että Sammattiin perustettiin 1890-luvun lopulla emännyskoulu kansakoulun suorittaneille. Eliaksen säädöksen mukaiseksi kahdeksalle köyhälle opiskelu oli ilmainen, koska koulu oli sisäoppilaitos.

Hautajaiset

Elias nukkui pois 19.03.1884. Jo samana päivänä silloinen Suomalaisen lääkäriseuran Duodecimin puheenjohtaja Matti Äyräpää määräsi kaksi lääketieteen kandidaattia preparoimaan Elias, koska hautajaiset olisivat vasta kahden viikon päästä.

Hautauspäivänä 03.04. lähti surujuna Helsingistä Sammattia lähinnä olevalle asemalle Lohjalle. Junassa olivat mm. kenraalikuvernöörin, senaatin, sotaväen, yliopiston läänin, osakunttien seurojen ja koulujen edustajat. Koska oli kevät, ja tiet osittain sulaneet, niin sammattilaiset huolehtivat luoden lumia matkan varrelta rekien eteen eli reilusti yli 20 km matkalta.

Eliaksen arkku tuotiin Lammilta kansakoululle kantajina sammattilaiset isännät, koululta kirkkoon ylioppilaskunnan edustajat ja hautaan SKS:n edustajat. Kirkko täyttyi n 300 vieraalla omaisista ja virallisista edustajista. Ulkopuolelle oli rakennettu erityiset katsomot ja kerrotaan, että saattoväkenä oli yli 500 sammattilaista ja yli tuhat lähikuntien asukasta. Eliaksen pehtoorina toiminut Kalle Sparv totesi saammatin murteella: ”ahrinko oli nii pal kova et ihmisii oli et valokuvaajat ja kaikki oli kirkkotallin katol. Ja väkee niin pal ettei ikinä maailmas Sammatis simmos väen paljout”. Mielenkiintoista on, että kirkon takaosassa vastapäätä alttaritaulua oli asetettu Suomen vaakuna.

Haudalle laskettiin yli sata seppelettä tai kukkalaitetta. Tilaisuus kesti niin kauan, että iltapalan jälkeen surujuna lähti Lohjan asemalta klo 23.00.

Saattoväen paljouteen – ehkä myös muuhun suomalaisuuden ja kansallisen itsetunnon ilmaisuihin oli valtiovallan toimesta varauduttu. Helsingistä tullut ratsupoliisi oli pitämässä tietä auki, kun ylioppilaskunnan edustajat kantoivat arkkua kansakoululta kirkkoon.

Aikalainen, taidemaalari Adolf Lietzen, sittemmin Lietsalo, kertoo haastattelussaan v 1953 seuraavaa: ” Valistuneet sammattilaiset käsittivät täydellisesti, mitä he olivat menettäneet ja että hautajaiset tulivat olemaan jotain sellaista, mitä täällä ei ole nähty.”

Sammattilaiset Eliaksesta

Länsi-Uusimaa-lehti kirjoitti 1924 (lyhennetty)
”Elias ei ollut tuttu suuri vanhan runoutemme pelastajana, ei suomalaisen kirjakielen luojana, ei edes virsiseppänä, ei lääkärinä. Harva edes osapuilleen tiesi, mikä Kalevala on, taikka Sanakirjat. Jos tiesivät muuallakaan, vaikka niistä oli niin kauniisti puhuttu ja kirjoitettu. Elias oli synnyinseutunsa väestölle suuri mies muista syistä. Hän oli hurskas mies, elämässään muita parempi, mies, joka ei sivistyssaarnoja sanoin pitänyt, mutta jonka koko elämä kelpasi esimerkiksi. Todellakin mies, jolla ei ollut yhtään vihamiestä, vaan monta ystävää. Mies, joka oli ”kuin yksi heistä” aina ystävällinen, avulias, ja vaatimaton, muttta jollakin sanoin selvittämättömällä tavalla kuitenkin niin paljon kaikkia toisia korkeammalla. Professorin pakinoille rohkeni mennä kuka tahansa, vaikkapa kerjäläinen. Jos professori meni vähäpätöisemmänkin ihmisen asuntoon, mikä useasti saattoi tapahtua, ei siellä häötäännytty, että suuri herra tulii, sillä saapuihan vain ystävä, jolle voi täydellä luottamuksella sydämensä avata tullakseen ymmärretyksi”.

Sammatin Elias – tänään

Monien vaiheinen jälkeen Paikkarin torppa alkaa vähitellen muodostua uudelleen Suomen historian matkakohteeksi. Torppa on Suomen historian ensimmäinen henkilöön liittyvä ulkoilmamuseo.. Torppa on myös sammattilaisille tärkeä, mitä osoittaa mm se, että niin monet järjestöt pitävät sitä tapahtumiensa kohteena.

Sammatin kirkko on kesäaikaisin tiekirkkona ja siellä on myös esittely. Kirkon historiaan Elias liittyy elimellisesti: alttaritaulu, kirkon parannukset, hauta.

Sammatin kirjasto toimii edelleen Eliaksen perustamassa kansakoulussa ja kirjastossa. Se on upea kiitos Eliaksen työlle Sammatissa.

Lohilammen kotimuseo kertoo Sammatin historiasta. Paikkana se tunnetaan myös yhtenä Eliakseen ystävätalona.

Kadunnimistöstä tuttuja ovat Lönnrotintie, Paikarintie tai Werlanderintie (koulukaveri Tammisaaren koulunajoilta).

Tällä vuosikymmenellä on alkanut Eliaksen patsaan lakitus vappuna.

Arvoisat kuulijat

Raapaisin vain pintaa Eliaksen käsittämättömän mittavasta työstä Sammatissa. Päätän puheeni tositarinaan;

Eliakselta kysytttiin Sammatissa ”miksi teet näin paljon työtä eläkkeellä ollessasi, vaikka sinulla on hyvä eläke ja muita tuloja”. Elias vastasi tähän: ” Olen saanut yhteiskunnalta niin paljon, haluan antaa vastetta”.

Paikkarin torpan Elias

Elias Lönnrot syntyi vuonna 1802 Sammatissa, väitetysti räätäli-isänsä rakentamaan mökkiin, joka tunnetaan Paikkarin torppana. Lönnrotin merkitystä ja torpan tärkeyttä hänen elämässään kuvannee se, että Senaatti päätti ottaa sen haltuunsa vuonna 1889 ja säilyttää alkuperäisenä. Nykyisin Paikkarin torppa toimii museona.

Lönnrot oli suurmies, monipuolisesti lahjakas, usean alan innovatiivinen taitaja, multitalentti: tutkimusmatkailija, lääkäri, kielitieteilijä, toimittaja, runoilija. Eliaksen nuoruudessa ei ollut helppoa saada koulusivistystä, mutta poikkeuksellisen suurten lukuhalujen ja suosijoiden ansiosta hänen onnistui hankkia itselleen laaja koulutus.

Eri vaiheiden jälkeen Lönnrotista tuli ylioppilas, ja hänet merkittiin Turun akatemian matrikkeliin lokakuussa 1822. Opiskelutovereina olivat tulevat suurmiehet J. L. Runeberg ja J. V. Snellman. Kesäkuussa 1827 Lönnrot sai todistuksen filosofian kandidaatin tutkinnosta maisterinväitöksellään "muinaisten suomalaisten jumalasta Väinämöisestä", De Väinämöine priscorum Fennorum numine.

Lönnrot siirtyi Helsingin yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan, josta valmistui lääketieteen lisensiaatiksi 1832. Väitöskirja Afhandling om Finnarnes Magiska Medicin kertoi suomalaisten taikuuteen perustuvista parannustavoista. Lönnrot promovoitiin lääketieteen tohtoriksi kesäkuussa 1832.

Lönnrotin tutkimusmatkat voidaan jakaa kahteen selkeään jaksoon. Alun tavoitteena oli kerätä mahdollisimman tarkoin vanhat runot historian lähteiksi ja suomenkielisen kirjallisuuden perustaksi. Viimeiset matkat palvelivat kielentutkimusta. Matkansa hän taittoi jalan, soutaen, hiihtäen, joskus kulkuneuvoja hyödyntäen. Matkoja kertyi kaikkiaan 11, kohteiden ääripisteitä olivat Petsamo, Arkangeli, Viena, Viro ja Inkeri.

Ensimmäisen keruumatkansa Lönnrot teki vuonna 1828 Hämeeseen ja Savoon. Toinen, toukokuussa 1831 aloitettu matka keskeytyi, koska lääketiedettä opiskeleva Lönnrot kutsuttiin Helsinkiin taistelemaan Aasiasta levinnyttä epidemiaa vastaan. Kolmas matka vuonna 1932 ulottui jo Vienan Karjalaan Akonlahteen saakka.

Runojen keruun ja Kalevalan synnyn kannalta aika lääkärinä Kajaanissa oli merkittävä, kiertelihän hän laajoilla alueilla rokotuksia tarkastamassa. Syksyn 1833 matka, neljäs Lönnrotin matkoista, oli Kalevalan synnyn kannalta ratkaiseva, silloin hän tapasi Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen Vuonnisessa. Syntyi ajatus yhdistää kertovat runot yhdeksi kokonaisuudeksi. Idea Kalevalasta!

Viidennellä matkallaan 1834 Lönnrot laulatti parasta vanhojen runojen taitajaa Arhippa Perttusta Latvajärvellä, mikä muodostui keruutoiminnan huippuhetkeksi. Vuonna 1835 Lönnrot sai valmiiksi eepoksen käsikirjoituksen, joka julkaistiin samana vuonna ja tunnetaan nimellä Vanha Kalevala. Kuudennella matkallaan Lönnrot taivalsi viidessä viikossa 800 kilometriä.

Seitsemäs matkoista oli ns. suurretki, se käynnistyi 1836 ja kesti kolmivaiheisena runsaan vuoden. Rankka ja vaarallinenkin matka aiheutti hengellisen murroksen ja muutti Lönnrotin aiemman luonnontieteellisen suhtautumistavan uskonnolliseksi. Hänestä tuli sittemmin myös huomattava virsirunoilija. Kahdeksas matka vuonna 1838 pohjusti Kanteletarta (1840). Yhdeksäs matka liittyi viranhoitoon.

Kymmenes matka käynnistyi 1841 ja oli toinen suurretki, joka päättyi 1842. Matka suuntautui pohjoiseen Lappiin, Vienan Kemiin, Solovetskiin ja Arkangeliin. Siellä Lönnrotin ja hänen matkaseuralaisensa Matthias Alexander Castrénin – tämä oli Helsingin yliopiston ensimmäinen suomen kielen professori ja uralilaisten kielten tutkimuksen ja etnografian uranuurtaja ja Kalevalan ensimmäisen ruotsinnoksen laatija – tiet erkanivat.

Castrén jatkoi tutkimuksiaan samojedikielten parissa, Lönnrot suuntasi vepsäläisten maille. Sieltä kerätyt tiedot kielestä ja kansanrunoudesta tulivat myöhemmin suomen kielen professuuria varten laaditun väitöskirjan aineksiksi. Lönnrotin ja Castrénin yhteinen matka oli mielenkiintoinen, vaarallinenkin. Matkan pontimena oli kiinnostus suomalaisten ja heidän sukulaisheimojensa kielten ja kansantapojen tutkimiseen.

Vielä kerran Lönnrot suuntasi tutkimusmatkalle, nyt Viroon kesäkuusta 1844 tammikuuhun 1845, tutkien sanakokoelmia ja keräten talteen virolaisia sananparsia, arvoituksia ja tarinoita.

Erityisesti matkojensa jälkeisinä vuosina Lönnrot kirjoitti paljon. Syntyi muun muassa Uusi Kalevala 1849 ja sanakirjatyö käynnistyi. Lönnrot osallistui virsikirjakomitean työskentelyyn ja sanoitti tai suomensi joko kokonaan tai osittain 54 nykyisen suomenkielisen virsikirjamme virsistä ja oli lisäksi uudistamassa 65 virttä.

Lönnrot oli suomen kirjakielen toinen isä Mikael Agricolan jälkeen, kansalliseepoksen, Kalevalan, ja sen sisarteoksen Kantelettaren luoja, kielen uudistaja ja sanakirjojen toimittaja sekä ensimmäisen suomenkielisen aikakauslehden kustantaja ja toimittaja. Lönnrot sai runsaasti huomiota osakseen, kunnia- ja kirjeenvaihtajajäsenyyksiä koti- ja ulkomaisissa yhdistyksissä ja tieteellisissä akatemioissa, kunniatohtoriuksia.

Lääkärinä Lönnrot ehti toimia kaikkiaan 20 vuotta, ensin Oulussa ja sittemmin Kajaanissa piirilääkärinä. Puolet tuosta ajasta hän tosin oli virkavapaalla, virkatyöstä piti irrottaa aikaa lukuisille tutkimusmatkoille. Lääkärintoimessaan hän ehti laatia lukuisia kansaa valistavia terveydellisiä ja tieteellisiä julkaisuja ja oppaita. Hän esitti myös monia käytännöllisiä uudistuksia, muun muassa hahmotteli terveyskeskuksen edeltäjän, joka pitäjään sijoitettavan lääkäritalon.

Vuonna 1853 Elias Lönnrot puolusti suomen ja kirjallisuuden professorinvirkaa varten julkaisemaansa tutkielmaa Om det Nord-Tschudiska språket. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin Keisarillisen Aleksanterin yliopiston järjestyksessä toiseksi suomen kielen professoriksi M. A. Castrénin menehdyttyä keuhkotautiin.

Vuonna 1862 Lönnrot muutti takaisin Sammattiin, nyt lopullisesti, jäätyään täysinpalvelleena eläkkeelle professorinvirastaan, kanslianeuvoksen arvonimen saaneena. Vuonna 1869 hän osti Lammin talon, jossa eli elämänsä loppuun saakka. Hän kuoli vuonna 1884.

Viimeiset vuodet olivat akateemisesti ja kirjallisesti aktiivisia mutta yksityiselämässä tuskin kovin onnellisia. Myöhäisellä iällä vuonna 1849 solmittu avioliitto Maria Piponiuksen kanssa päättyi tämän kuollessa keuhkotautiin vuonna 1868. Lapsista Maria menehtyi 1874, Elina 1876 ja Tekla 1879, kaikki kolme parinkymmenen vuoden ikäisinä. Esikoispoika Elias oli kuollut parivuotiaana 1852. Vain vuonna 1855 syntynyt Ida eli aikuiseksi saakka.

Varattomana kyläräätälin poikana maailmalle lähtenyt Elias saavutti elämässään korkeimmat oppiarvot, oli kotimaassaan tunnustettu suurmies ja eurooppalaisena kuuluisuus, joka kotikyläänsä palattuaan tunnettiin suuresti arvostettuna ”professorina” tai vaan ”Lenruutina”.

Eeva-Kaisa Linna

Artikkeli on aikaisemmin julkaistu Karjalan Heimossa # 3-4 2022

Lönnrotin best-seller 180 vuotta

”Ett satans arbete” (saatananmoinen homma) kuvailee kirjeessään nuori Kajaanin piirilääkäri meneillä olevaa työtään. Elias Lönnrotin mieltä rasittava työ oli ruotsalaisen Carl Nordbladin kirjan Sundhets-Lärobok för Menige Man kääntäminen suomeksi. Kirjankustantaja J.C. Frenkell oli 1832 pyytänyt juuri valmistunutta lääkäriä kirjoittamaan suomenkielisen lääkärikirjan. Lönnrot lupasi suomentaa Nordbladin teoksen.

Seuraavan vuoden alussa Lönnrot siirtyi Kajaanin piirilääkäriksi. Hän oli ainoa lääkäri alueella, joka vastasi suunnilleen nykyistä Kainuun maakuntaa. Piirilääkäri kierteli aluettaan kävellen, veneellä, hevosella ja hiihtäen. Kulkutauteja saapui joka vuosi ja potilaita riitti. Lääkärintyön ohella nuorella lääkärillä oli muuan harrastus. Hän oli kiinnostunut kansan runoista ja tykkäsi kerätä niitä talteen. Eikä pelkästään talteen vaan koko Suomen kansan ihailtavaksi. Kaksi vuotta Kajaaniin tulon jälkeen 1835 ilmestyi Kalevala. Tämän valtavan toimeliaisuuden sekaan oli vaikea sovittaa kirjan kääntämistä. Siinä ei riittänyt mekaaninen suomentaminen, koska suomen kielestä puuttui iso määrä sopivia lääketieteen ja terveyden alaan liittyviä sanoja.

Sammatissa Paikkarin torpassa syntynyt kyläräätälin poika oli kielinero. Kääntäessään ruotsalaisen kirjan termejä hän halusi kunnianhimoisesti etsiä ja keksiä hyviä suomen sanoja. Terminologian - sopivien sanojen - löytämisen vaikeutta Lönnrot manaili alussa mainitussa kirjeessä.

Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri ilmestyi 1839, seitsemän vuotta Lönnrotin kääntämislupauksen jälkeen. Kirjapainokin ehti vaihtua, ”Präntätty G.D. Waseniuksen tykönä”. Kirja löytyy netistä (linkki).

Kirjaa kannatti odottaa, sillä siitä tuli best-seller. Koti-Lääkäri myytiin loppuun muutamassa vuodessa. Uusi täydennetty painos ilmestyi 1853 ja seuraava 1867. Kirjasta ilmestyi vielä ”neljäs korjaamaton laitos Lääketieteellisen oppimateriaalikustantamon kustannuksella R.K. Wirtasen kirjapainossa Tampereella 1981”.Lönnrotin aikana lääketiede ei vielä ollut oikeaa tiedettä. Bakteereita ei tunnettu, sairauksien syyt ja syntymekanismit olivat hämärän peitossa. Lönnrotin suosittelemat iilimatohoidot ja suoneniskentä ovat mennyttä aikaa. Moneen vaivaan Koti-Lääkäri antaa ohjeeksi kukista ja puiden lehdistä valmistettuja ”veteliä, hiestyttäviä juomia, lämpimiä teevesiä”. Sen sijaan nykypäivään ovat sovellettavissa Koti-Lääkärissä kerrotut monet tautien syyt: ”Liika syöminen ja juominen, nautintoaineiden kehnous tahi sopimattomuus, saastainen ilma, huvitusten pitkällinen nautinto eli muu väärinkäytös.”

Isorokko oli tuon ajan tuhoisin kulkutauti, johon jo silloin tunnettiin huipputehokas ehkäisy. Tautiin kehitetty rokote oli varhaisen lääketieteen jalokivi. Talonpojan Koti-Lääkärissä Lönnrot kertoo isorokosta parin sivun verran. Hän käyttää 1700-luvun lopulla keksitystä rokotteesta nimitystä ”panorokko”. ”Ainoastaan oikein toimitetulla panorokolla voidaan iso rokko estää.” Piirilääkäreiden velvollisuuksiin kuului järjestää lasten rokottamiset vuosittain. Niiden toteuttamiseen Lönnrot paneutui Kajaanin piirissä tunnollisesti. Hän jopa suunnitteli rokotusten ulottamista rajan taakse Venäjän Karjalan.

Isorokko väheni Suomessa jo 1800-luvun alkupuolella, mutta epidemiat jatkuivat, koska läheskään kaikki vanhemmat eivät tuoneet lapsiaan rokotettavaksi. Lönnrotin käydessä lähes 80-vuotiaana vanhuksena Kajaanissa 1881 meneillään oli Suomen viimeinen laaja isorokkoepidemia, joka tappoi hänen entisestä piiristään 265 ihmistä. Kolmen vuoden kuluttua isorokkorokotus tuli Suomessa pakolliseksi, mikä nopeasti lopetti epidemiat kokonaan. Vähitellen isorokko hävitettiin rokotuksilla koko maapallolta. Olkaamme iloisia siitä, ettei Terveyskirjastoon ole tarvinnut kirjoittaa artikkelia isorokosta.

Vaikka Talonpojan Koti-Lääkärin lääketieteellinen anti on kauan sitten vanhentunut, se on jättänyt lähtemättömät jäljet suomalaiseen terveydenhuoltoon. Monet Lönnrotin kehittämät sanat juurtuivat kieleemme. Kirjan esipuheessa hän mainitsee keksimiään ”oudonlaisia sanoja”: kuume, oireet, potilas, valtimo, laskimo, uloste.

Viime vuonna Lönnrotin lääkärikirjasta hypähti esille ennen käyttämätön sana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim julkaisi kahden sydänlääkärin kirjoittaman artikkelin Sydänhypintä eilen, tänään ja huomenna. Sen aiheena on sydämen yleisin rytmihäiriö eteisvärinä.

Talonpojan Koti-Lääkärissä (edellä mainittu linkki sivu 127) Lönnrot luettelee halvausten ”edellä käywiä oireita”. Niiden joukossa on sydänhypintä. Sana kuvaa mainiosti eteisvärinää, jossa rytmi on epäsäännöllinen, epätasainen ja usein nopea. Hoitamattomassa eteisvärinässä sydämestä voi lennähtää aivoihin verihyytymiä, jotka aiheuttavat aivohalvauksia. Ehkä sydänhypintä vakiintuu laajempaan käyttöön, ja voidaan liittää Lönnrotin keksimien yleiskielen sanojen joukkoon.

Pertti Mustajoki, lääkäri, professori

Elias Lönnrot oli myös mallilääkäri

Vuonna 1847 lääketieteen professori Immanuel Ilmoni piti vasta valmistuneille lääkäreille kuuluisan puheen, jossa hän luetteli hyvän lääkärin ominaisuuksia.

Hyvä lääkäri antaa käytännön ohjeita ja perehtyy kansan tapoihin. Hän on vaatimaton pukeutumisessa ja esiintymisessä. Lääkärin persoonallisuudelle on leimaa antava terveys, kunto, ripeys ja kyky tehdä havaintoja. Käytöksen oltava ryhdikästä ja reipasta, ilmeen on oltava avoin, asenteen osaaottava ja suojeleva.

Myöhemmän polven lääkärit ovat arvelleet, että Ilmonilla hyvän lääkärin listaa laatiessaan on ollut mielessään Kainuun piirilääkäri Lönnrot. Ilmoni tunsi Lönnrotin hyvin, sillä hän oli ollut nuoren Eliaksen opettajana tämän opiskeluaikana. Myöhemmin nämä kaksi kollegaa kirjoittelivat toisilleen ja varmaan tapasivatkin Lönnrotin käydessä Helsingissä.

Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kerrata yleisesti tunnettua Lönnrotin ohdakkeista opintietä, joka johti Turun yliopistoon, ja kaupungin tuhonneen tulipalon jälkeen Helsinkiin. Lääketieteen kandidaatin tutkinto tuli suoritettua 1830 ja toukokuussa kaksi vuotta myöhemmin lisensiaatin todistus lyötiin 30-vuotiaan Lönnrotin käteen. Opiskelut olivat venyneet muun muassa siksi, että miehellä oli takanaan jo kaksi pitkää runonkeruumatkaa.

Syyskuussa 1832 Lönnrot nimitettiin apulaislääkäriksi Ouluun. Sieltä hänet pariin otteeseen lähetettiin lavantautiepidemiaa hoitamaan Kajaaniin, josta piirilääkäri oli siirtynyt muualle. Tammikuussa 1833 nuori lääkäri muutti pysyvästi Kainuuseen, jossa hän toimi kaksikymmentä vuotta piirilääkärinä. Melkein puolet ajasta Lönnrot oli virkavapailla, joiden hedelmänä syntyivät vanha Kalevala 1835 ja uusi Kalevala 1848 ja paljon muutakin. Mutta runsaat kymmenen vuotta mies toimi ainoana lääkärinä Uudenmaan läänin kokoisessa piirissään,

Nuoren lääkärin ura alkoi dramaattisesti epidemian keskellä. ”Kurjuutta ei voi kuvata, se on nähtävä. Sotkamossa joka kuudes tai 7. henkilö koko pitäjän väestä oli kuollut…Täällä minun on yksin hoidettava useita satoja ellei tuhansia sairaita, jotka ovat hajallaan kolmattakymmentä penikulman laajuisella alalla…” Helmikuussa Lönnrot itse sairastui ankaraan lavantautiin. Kun Kajaanista ei ollut kuulunut viikkokausiin mitään, piirilääkärin oletettiin menehtyneen. Lääkintöhallitus lähetti häntä korvaamaan sijaisen, joka perille päästyä saattoi ilmoittaa sairaudesta toipuvan piirilääkärin olevan hengissä.

Epidemia tappoi melkein 20 prosenttia piirin asukkaista, mutta sen väistyttyä alkoivat muut piirilääkärin velvollisuudet. Tehtäviin kuuluivat ruumiinavaukset, joita piti tehdä epäselvien kuolemien selvittämiseksi. Piirilääkäri valvoi yleistä terveydentilaa alueellaan ja pyrki ehkäisemään kulkutauteja, nykykielellä infektiosairauksia. Niistä tuhoisin oli idästä vajaan kymmenen vuoden välein Suomeen levinnyt isorokko, johon joka kerta menehtyi tuhansia suomalaisia, pääasiassa lapsia.

Isorokkorokotus oli sen ajan lääketieteessä ihmeellinen helmi. Vaikka bakteereista ja viruksista ei vielä tiedetty mitään, tähän tuhoisaan sairauteen oli keksitty tehokas rokote. Piirilääkärin tehtävänä oli organisoida lasten rokottaminen alueellaan. Kajaanin piirin alueella oli kolme rokottajaa, jollaisina tavallisesti toimivat seurakuntien lukkarit. Rokkoainetta asetettiin pisara olkavarren iholle. Sen läpi rokottaja terävällä neulalla pisteli ihoon pieniä reikiä, joiden kautta rokkoaine pääsi elimistöön.

Nykyisen koronaepidemian aikana huomattava osa ihmisistä ei halua taudilta suojaavaa rokotusta. Lönnrotin aikanakin rahvaalla oli suuria ennakkoluuloja rokottamista kohtaan. Ihmiset olivat haluttomia toiminaan Jumalan säätämää maailmanjärjestystä vastaan. Kansan miehenä Lönnrot osasi varmasti kertoa rokottamistarpeesta tavallista vakuuttavammin, mutta silti rokotuskattavuus jäi vajaaksi. Isorokkokuolemat vähenivät, mutta kun Lönnrot vanhana miehenä vuonna 1881 vieraili Kajaanissa, hänen entisessä piirissään isorokkoon kuoli sinä vuonna vielä 265 kainuulaista. Pian sen jälkeen rokotus tuli Suomessa pakolliseksi, mikä nopeasti lopetti isorokkoepidemiat kokonaan.

Piirilääkärillä oli oikeus hoitaa sairaita pientä korvausta vastaan. Lönnrotin hoitopäiväkirjojen perusteella hänen vastaanotollaan kävi sekä säätyläisiä että rahvasta. Hän ei päässyt lääkärinpraktiikalla rikastumaan, sillä taksat olivat alhaiset, eikä köyhimmiltä otettu maksua lainkaan.

Potilaiden yleisimpiä sairauksia olivat tapaturmat. Lönnrot leikkasi pieniä kasvaimia, ompeli haavoja ja lastoitti murtumia. Häntä pidettiin erityisen hyvänä haavalääkärinä. Kansa uskoi paikallisiin ”poppamiehiin”, ja Lönnrot saattoi lääkärintyössä käyttää hyväkseen kansanloitsujen tuntemustaan. Kun markkina-aikana erästä miestä oli puukotettu, poppamies ei onnistunut luvuillaan lopettamaan verenvuotoa. Piirilääkäri tuli paikalle ja sanoi lukevansa paremmat luvut. Hän pysäytti vuodon painamalla kylmän siteen haavan päälle ja samalla aloitti pitkän loitsun lukemisen.

Lönnrotille oli tyypillistä, ettei hänelle terveysasioissa riittänyt potilasvastaanoton pitäminen ja piirilääkärin velvollisuuksien hoitaminen. Sairauksia pitää pyrkiä ehkäisemään kansaa valistamalla, mutta yksi lääkäri 20 000 asukkaan alueella ei paljoa kykene edistämän väestön terveyttä. Piirilääkäriyden alkuvuosina hän punnersi valmiiksi ruotsalaisen terveyskirjan suomenkielisen version Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri, joka ilmestyi 1838. (tästä kirjoitus Länsi-Uusimaa 26.2.2019) Siitä tuli alansa best-seller vuosikymmeniksi. Samoihin aikoihin Lönnrot myös perusti ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden nimeltään ”Mehiläinen”, joka jakoi terveysohjeita kansalle.

Heinäkuussa 1849 Lönnrot meni naimisiin kaksikymmentä vuotta nuoremman oululaisen Maria Piponiuksen kanssa. Kajaaniin rakennettiin kaupungin suurin ja komein asunto. Piirilääkärin perheeseen syntyi lapsia. Lönnrotin elämä vakiintui ja hän ajatteli pysyä kajaanilaisena kuolemaansa saakka. Toisin kuitenkin kävi. Vuonna 1854 Sammatin suurmies jätti lääkärintyönsä ja komean talonsa ja siirtyi pääkaupunkiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi.